Turkin reissu, päivä 7 (Tiistai 22.4.)

Tiistaina aamurutiinien jälkeen kirjauduimme ulos hostellista puoli yhdentoista maissa. Koska lento lähti vasta kymmenen yli neljä, päätimme jäädä pariksi tunniksi hostellin kattobaariin pelaamaan shakkia. Peliä ei saatu päätökseen asti vähän yli yhteen mennessä, jolloin lähdimme sompailemaan kohti lentoasemaa. Muuten homma meni ihan putkeen, mutta jostain käsittämättömästä syystä ratikka pysähtyi jossain vaiheessa ja kaikki nousivat pois kyydistä. Päätimme seurata perästä. Kun ratikka oli tyhjä tai lähes tyhjä, lähti se peruuttamaan sinne, mistä olimme juuri tulleet. Minuutin-parin päästä pysäkille tuli toinen ratikka, jonka kyytiin kaikki nousivat. Että sellaista.

Tällä toisella ratikalla pääsimme kunnialla metropysäkille, josta jatkoimme metrolla lentokentälle. Kentällä ilmeni hienoisia kulttuurieroja - koko kentälle ei ollut mitään asiaa ennen, kuin oli kulkenut tiukan turvatarkastuksen läpi. Mitään (edes vyötä) ei saanut viedä portin ohi, vaan kaikki, mikä ei ollut päällä, piti laittaa läpivalaisuun.


Viimeisiä viedään Atatürkin lentokentällä

Tästä selvittyämme raahauduimme check-iniin. Check-inin tädillä mahtoi olla huono päivä tai jotain. Olin nimittäin pakannut rinkkani läpinäkyvään muovisäkkiin, jotta se pysyisi suunnilleen ehjänä ja puhtaana, eivätkä remmit repsottaisi ympäriinsä. Sama viritys oli tullut samalla lentoyhtiöllä ilman mussutusta Münchenistä Istanbuliin, mutta nyt tädilläö tuntui olevan joku ongelma. Ensiksikin hän haki sympatiaa kahdelta kanssatyöntekijältään, jotka molemmat vain kohauttelivat olkapäitään ja ilmeisesti turkiksi totesivat, että ei kai tuossa mitään ongelmaa ole. Sitten täti vielä alkoi kuulustella, että "Why did you put it in there?" tai jotain. Totesin vaan, että pysyis puhtaana ja tädillä ilmeisesti loppuivat voimavarat kesken, koska mussutus loppui ja täti laittoi laukun kiltisti hihnalla eteenpäin. Tosin viimeisenä vittuiluna täti löi tarran, jossa on laukun tiedot, kiinni pussiin nitojalla - kiitos tästä.


Viimeiseen kuvaan on hyvä ikuistaa paluukyyti

Lento sujui mutkattomasti ja perille saavuttiin ajallaan. Münchenissä laukkuja sai odotella ikuisuuden, taivas oli pilvinen ja vettä satoi. Saksa on paska maa.

Turkin reissu, päivä 6 (Maanantai 21.4.)

Maanantaina jouduimme pärjäämään aamun ilman Lassin opastusta, koska hänellä oli koulua. Kävimme katsastamassa Sinisen moskeijan sisältä. Hetken aikaa arvoimme, josko sisään kehtaa mennä vähän polven yli ulottuvissa shortseissa, koska shortsit oli kielletty. Joku vartija tuumasi vain "Gentlemen, take your shoes off", joten ilmeisesti shortseilla tarkoitettiin vielä lyhyempiä housuja.


Sinisen Moskeijan lähellä on pari vanhaa obeliskia, joista kuvassa vanhempi (tuhansia vuosia vanha)


Joku muukin oli keksiinyt lähteä ostoksille

Moskeijalta suuntasimme Suurelle Basaarille tekemään edullisia ostoksia. Hyvin englantia puhuva herra sai myytyä allekirjoittaneelle vyön ja lompakon. Kyselin vyön hintaa, johon kauppias totesi 40 liiraa. Sanoin, että lähdemme katselemaan ympärillemme, niin mies tinki itse vyön hinnasta puolet pois. Saatuaan vyön ja lompakon kaupaksi, yritti ukkeli vielä kovasti myydä meille farkkuja (niidenkin hinta putosi puoleen, kun olimme lähdössä) siinä kuitenkaan onnistumatta. Pyörimme aikamme ympäri ja Janne osti itselleen merkkiaurinkolasit 15 liiralla.


Joissakin paikallisissa merkkituotteissa oli kummallisia painovirheitä - tai sitten Empori Oamrmani on joku paikallinen huippumerkki

Lassi tuli kaupungille kahden maissa ja käytyämme mutkan hostellilla kävelimme Eminönün satamaan. Tarkoitus oli matkustaa laivalla Kultaista sarvea pitkin Eyüpiin katsomaan suurta hautausmaata sekä kaupungin vanhoja muureja. Koska laivoja ei ihan heti lähtenyt, söimme välipalaksi kuuluisat kalaleivät, joita myydään Eminönün satamassa kohtuulliseen 4 liiran hintaan. Leipien kanssa vaikutti olevan täysin arpapeliä, paljonko kaloissa on ruotoja. Itsellä oli melko läjä, Jannella vain muutama ja Lassilla siitä välistä.


Janne, kalaleipä ja tuliterät Dieselin lasit

Syötyämme leivät hyppäsimme laivan kyytiin ja ajoimme Eyüpiin. Hautausmaa on rakennettu rinteeseen ja ylhäällä olevaan Pierre Loti Cafehen pääsee gondolihissiä muistuttavalla vekottimella. Kävimme ylhäällä hörppimässä kahvit ja ihastelemassa maisemia, minkä jälkeen suuntasimme kulkumme kaupungin muureille Eyüpin moskeijan kautta. Kyseinen moskeija on historiallisista syistä yksi Istanbulin pyhimmistä paikoista.


Hautausmaa rinteessä taustalla


Allekirjoittanut hissin yläasemalla, taustalla Eyüp ja pala Kultaista Sarvea

Moskeijan jälkeen kävelimme reilun kilometrin matkan eteläkaakkoon Atikmustafapasaan katsomaan kaupungin muuria, joka on aikain saatossa päässyt ränsistymään pahasti. Muurin reunalla ainakin sillä kohtaa oli kurjinta slummia, mitä koko matkalla oli vastaan tullut.
Paikalliset kakarat sentään osasivat sivistyssanoja englanniksi ja huutelivat "I will fuck you":ta ja muita kohteliaisuuksia. Kävimme kävelemässä pätkän matkaa muurilla, mutta törmättyämme umpikujaan, totesimme, että tämä oli nähty.


Näkymää muurilta ulospäin...


...ja sisäänpäin. Älkää antako röttelöiden hämätä - laskekaa lautasantennit (itse löysin hätäisesti 16)

Jouduimme odottelemaan laivaa lähemmäs tunnin. Päästyämme takaisin Eminönün satamaan oli aika sanoa Lassille "Moikka", koska hän ei enää tiistaina ehtisi mukaamme mihinkään. Jäähyväisistä tuli melko lyhyet, koska seuraava ratikka lähti juuri. Kättelimme ja lupasimme tavata Münchenissä kesäkuulla (ainakin ehkä).

Saavuimme hostellille noin kahdeksan aikaan juuri sopivasti grillijuhliin, joihin olimme ilmoittautuneet aamulla. 15 liiran hintaan saimme yhden juoman (=oluen, koska olemme Suomesta) ja paljon kaikenlaista grillattua purtavaa sekä salaattia. Illan kohokohtana toinen hostellin omistajista kiikkui katolla virittelemässä jotain ja hetken kuluttua saimmekin nauttia ilotulituksesta. Kannatti tulla.


Tunnelmaa grillijuhlista

Hostellin katolta siirryimme läheiseen Downunder Bariin, joka on saman hostellin hemmojen pitämä. Baari oli pieni kellaripaikka, jonka valkoiset seinät oli kirjoiteltu täyteen kuulemma kuuden vuoden aikana. Sieltä jatkoimme vielä viereisellä kadulla sijaitsevaan Just Bar -nimiseen paikkaan. Musiikki sisällä oli tajuttoman lujalla ja uloskin (missä istuimme) se kuului rasittavan lujalla. Ilmeisesti paikallinen virkavalta kävi jossain vaiheessa sanomassa, että paikan ovi on pidettävä suljettuna - syystäkin. Jossain välissä ilmeisesti joku tyytymätön yläkerran asukki virkisti pihalla istuneita ihmisiä olutsuihkulla - tai oikeastaan roiskeilla.


Yksi hostellin omistajista. Mies tuumasi allekirjoittaneelle yöllä: "When you're awake, I'm awake. When you sleep, I'm awake"

Siinäpä se viimeinen kokonainen päivä Istanbulissa.

Turkin reissu, päivä 5 (Sunnuntai 20.4.)

Sunnuntain olimme päättäneet käyttää kokonaan matkaan Edirnen kaupunkiin, joka sijaitsee kivenheiton päässä Kreikasta ja parin kivenheiton päässä Bulgariasta. Reissu alkoi matkustamalla ratikalla ja metrolla Istanbulin linja-autoasemalle, joka itsessään on melkoinen nähtävyys. Asemalla on muutaman ison bussifirman edustus ja lukuisten pikkufirmojen edustus. Kaikki yrittävät myydä juuri omia palveluitaan ja ketään ei juurikaan kiinnosta, mihin olet menossa. Meillekin yritettiin myydä useaan oteeseen matkaa Ankaraan.


Suomalaisturisteja, taustalla pala bussiasemaa

Onneksi asema on jaoteltu siten, että samalle suunnalle menevät bussit löytyvät samoilta nurkilta. Kysymällä löysimmekin Edirneen menevät bussit ja eräs isommista firmoista (Metro) tarjosi matkaa yhteen suuntaan 17 liiran hintaan (melko edullista noin 250 kilometrin matkasta). Kaiken muun hyvän lisäksi bussi oli lähdössä saman tien, joten asiaa ei tarvinnut kauaa miettiä. Bussi oli kohtalaisen moderni ja iloksemme matkan aikana tarjoiltiin kahvia ja pikkupurtavaa.

Noin 2,5 tunnin jälkeen saavuimme Erdinen bussiasemalle - joka sijaitsee jonkinlaisen matkan päässä itse kaupungista - noin puoli kaksi. Onneksi asemalta pääsi ilmaiseksi pikkubussilla (tai Dolmuksella, kuten sitä Turkissa kutsutaan) kaupungin keskustaan. Aluksi kävimme pyörähtämässä Selimiyen moskeijassa, joka on Wikipedian mukaan yksi islamilaisen arkkitehtuurin suurimmista saavutuksista.


Selimiyen moskeija


Näkymää moskeijan sisältä - kyllä tuolla kelpaa rukoilla


Sama moskeija eri suunnasta. Sanokaa, mitä sanotte, mutta kyllä ne kebapien lisäksi osaa kirkkojakin tehdä...

Moskeijasta jatkoimme matkaa turisti-infoon selvittämään Istanbuliin paluumahdollisuuksia - tällä kertaa ei viitsinyt jättää viime tippaan. Viimeisen bussin kerrottiin muistaakseni lähtevän puoli seitsemältä, mikä oli erittäin tärkeä tieto. Infosta emme kuitenkaan saaneet lippuja, joten lähdimme etsimään pankkiautomaattia ja ruokaa.


Moskeijoiden lisäksi paikalliset puistot ovat ihan vierailemisen arvoisia

Pankkiautomaatti löytyikin matkan varrelta, joskaan itse en saanut Nordean MasterCardilla siitä rahaa - herjasi vain jostain virheestä. Parin yrityksen jälkeen kokeilin Deutsche Bankin Maestro-korttia. Hieman jännitti, että lähtivätkö rahat Nordean kortilta vaiko eikö (illalla selvisi, että olivat lähteneet, mutta maksettu heti takaisin). Jutun kirjoitushetkeen mennessä Saksan korttia ei ole laskutettu, joten odottelen innolla, millainen lisä ulkomaan käytöstä on nostolle lykätty.

Seuraava pettymys odotti jo nurkan takana, kun aikamme etsittyämme päädyimme nälkäisinä erääseen satunnaiseen ruokapaikkaan. Koksa normaalia vartaassa valmistettua Döner Kebapia ei tuntunut löytyvän koko kaupungista, tilasimme köfteannoksen (paikallisia lihapullia). Lassi aavisti vaaran ja kysyi tarjoilijalta, että ovathan annokset varmasti isoja, johon ukko nyökytteli, että kyllä ovat tosi isoja. Kun annokset saapuivat, meinasi päästä itku: "isot" annokset koostuivat viidestä pienestä lihapullasta, tomaatin siivusta ja kahdesta chilistä, joista toinen vaikutti parhaat päivänsä nähneeltä. Kaiken muun hyvän lisäksi annos oli paikallisella asteikolla todella kallis - 7 liiraa.


Mitäpä tuohon paljon lisäilemään...

Lähdettyämme kiukkuisina ja kaikkea muuta kuin kylläisinä kiittämättä (muttei sentään maksamatta, vaikka sekin kävi mielessä) pois, paransimme oloamme jäätelöillä. Kävelimme puistoon, jossa ajattelimme huilata hetken varjossa. Siellä pari paikallista poikaa (väittivät olevansa 15, vaikka näyttivät enemmän kolmekymppisiltä) tuli juttelemaan. Poikien kanssa jauhoimme niitä näitä jonkin aikaa, tarjosivatpa jopa kokista meille. Toinen pojista väitti Lassille, että hänellä on yli 900 suomalaista tyttöä Messengerissä. Niinpä niin... Turkkilaisten puheita ei ihan aina kannata uskoa. Kuunneltuamme juttuja tarpeeksi totesimme, että nyt tarttee lähteä takaisin Istanbuliin päästäksemme hemmoista eroon.


Joillakin arkkitehdeillä on ollut jopa mielikuvitusta

Kävimme hankkimassa paluuliput Lassin bongaamasta myyntipisteestä ja pyörimme hetken aikaa ympäri kaupunkia. Kävimme vielä hörppäämässä kahvit puistossa olevassa kahvilassa ja painuimme pysäkille, josta pääsimme Dolmuksella bussille, joka lähtikin bussiaseman sijaan joltain huoltoasemalta. Paluumatkalla palvelu oli jälleen hyvää. Koko kaupunkivisiitin ja epäonnen jälkeen ei Edirneä voi suositella kenellekään, mutta sikäli päivä ei mennyt hukkaan, että aurinko paistoi koko ajan täydeltä taivaalta ja ilma täytti muutenkin kaikki etelänmatkailun normit.

Istanbulissa päädyimme jälleen bussiasemalle, josta luvattiin dolmuskyyti Taksimin aukion kautta Sultanahmetille hostellimme lähettyville. Jouduimme vaihtamaan dolmusta kerran matkalla ja aloin jo ihmetellä ääneen, että mihinköhän päädytään (olisimme nimittäin voineet tulla bussiasemalta maksullisilla julkisilla takaisin ilmaisen dolmuksen sijaan). Lassi vetosi vanhaan hyvään "Montako kertaa oot päätyny väärään paikkaan?" -toteamukseen. Jotta vanhat toteamukset ensimmäisestä kerrasta ja poikkeuksen vahvistamasta säännöstä toteutuisivat, emme tietenkään päässeet Taksimia pidemmälle, vaan jouduimme kuitenkin maksamaan samat viulut julkisista. Turkkilaisten puheita ei ihan aina kannata uskoa. Pääsimme kuitenkin ehjinä perille eikä Edirneen tarvitse enää ikinä palata.

Turkin reissu, päivä 4 (Lauantai 19.4.)

Lauantain agendassa oli käynti Marmaranmerellä sijaitsevalla Büyükadan saarella ja baari-ilta. Olimme sopineet lähtevämme saarelle kello 12 Kabatasin satamasta lähtevällä lautalla. Koska meillä oli runsaasti aikaa, päätimme Jannen kanssa nauttia hienosta kelistä (sadetta luvattiin - aurinko paistoi) ja kävellä hostellilta satamaan. Laiva lähti suunnilleen ajallaan ja reilun tunnin matka meni mukavasti maisemia katsellessa.


Etsi kuvasta tuttu supersankari


Saarella kuljeskelee vapaana mm. hevosia - moottoriajeneuvot ovat hälytysajoneuvoja lukuun ottamatta kiellettyjä

Itse saarella vuokrasimme polkupyörät sopuisaan 5 liiran tuntihintaan (noin 2,5 euroa). Aluksi etsimme saaren luostaria, joka osoittautui kasaksi lahoa lautaa. Sen jälkeen suuntasimme kulkumme saaren korkeimmalle huipulle - tai ainakin korkeimmalle, jonne pääsi. Siellä on kirkko, joka tosin jäi minulta ja Jannelta vain ulkopuoliselle tarkastelulle, koska sisään ei saanut mennä shortseissa. Päätimme käydä haukkaamassa välialaksi börekit kirkon vieressä olleessa ravintolassa. Tämä osoittautui virheeksi, sillä kalliit börekit olivat todella pieniä ja niitä oli vähän.


Näkymä huipulta. Keskellä luostarin raato, taustalla pienen pieni pala Istanbulia


Allekirjoittanut maailman huipulla (paremmin rajatussa kuvassa alareunan hemmo ei pilaisi illuusiota valtavasta pudotuksesta)


Huippuhommat eivät estä tulevia dippainssejä ottamasta rennosti

Koska olimme lukeneet matkaoppaasta ja muka katsoneet Google Earthista, että saarella pitäisi olla hienoja hiekkarantoja, lähdimme etsimään niitä -turaan. Kiersimme koko saaren ja lähimpänä hiekkarantaa olivat betonilaiturit ja soraläjät niillä paikoilla, joihin kartanpiirtäjä oli piirtänyt hiekkarannan ja päivänvarjoja.

Pettyneinä kävimme vielä syömässä ja lähdimme etsimään laivaa takaisin mantereelle. Yllätykseksemme laivaa, jolla meidän piti mennä, ei koskaan tullutkaan. Vaihdoimme sitten laivayhtiötä ja pääsimme maihin jonnekin kauas itään Aasian puolelle kaupunkia. Sieltä sompailimme bussilla ja ratikalla hostellille.

Tämä oli se yö, jolle emme olleet saaneet varattua kahden hengen huonetta, vaan oli tyytyminen neljän hengen huoneseen. Kävi ilmi, että "kämppiksiksi" oli osunut saksalainen parivaljakko - keski-ikäinen mies viisivuotiaan poikansa kanssa. He olivat jo nukkumassa, kun saavuimme hostellille puoli kymmenen aikaan. Nopean suihkun jälken jatkoimme matkaa kohti kaupungin yöelämää.

Päästyämme Taksimin aukiolle huomasimme, että esimerkisi Müncheniin verrattuna porukaa oli liikenteessä valtavasti - kadut olivat aivan täynnä ihmisiä. Seurueeseemme liittyi muutama Lassin opiskelukaveri ja tällä sotajoukolla painuimme ensiksi jonnekin terassille ja sieltä myöhemmin diskon tapaiseen. Terassi oli ok ja kalja halpaa, mutta disko oli melko nihkeä. Joskus yöllä palasimme Jannen kanssa taksilla Sultanahmetin nurkille. Piti oikein kysellä useasta taksista, että sai 20 Liiran taksan putoamaan 15:een. Lopulta eräs taksikuski tuumasi, että ei onnistu, mutta miekkosen manageri tai mikä lie syöksyi jostain sivukujalta ja tuumasi, että kyytiin vain ja näin pääsimme suunnilleen järkevään 15 liiran hintaan takaisin hostellille.

Turkin reissu, päivä 3 (Perjantai 18.4.)

Tänään aamupalan ja muiden muodollisuuksien jälkeen jouduimme selviytymään Kabatasin pysäkille raitiovaunulla ilman oppaamme apua. Tämä onnistui yllättävän hyvin (asiaa toki helpotti, etät kyseessä on linjan päätepysäkki) ja kymmentä vaille yksitoista olimmekin pysäkillä. Koska tapaaminen oli sovittu yhdeksitoista, emme yrittäneetkään etsiä Lassia paikalta, vaan jäimme hengailemaan pysäkin lähelle. Pari kauppiasta iski heti kimppuun - ensimmäinen myi rannekelloja, toinen aurinkolaseja. Vaikka kauppoja ei tullutkaan, oli varsinkin kellokauppias tosi hauska heppu. Kun mies kuuli, että olemme suomalaisia, alkoi suomenkielisten lausahdusten katkeamaton litanja "Tinki, tinki" jne. Ehdottomasti parhaana repliikkinä mies päästi suustaan lausahduksen: "Hetkonen sano Putkonen".



Ainakin osa paikallisesta metrokalustosta on vähintäänkin mielenkiintoisen väristä

Päästyämme kauppiaista eroon, bongasimme Lassin ja lähdimme porukalla metrolla kohti Lassin Superdorm-asuntoa. Metrolla pääsimme vain osan matkaan ja kävelymatka katkesi hetkeksi paikalliseen jäätelöbaariin. Vaikka säätiedotus olikin luvannut sadetta, paistoi aurinko ohuen pilvikerroksen läpi ja ilma oli lämmin - kesätunnelma oli valmis. Jäätelöiden jälkeen jatkoimme matkaa Superdormille, jonne jouduimme kirjautumaan sisään (asuntolassa on tarkka valvonta vieraista, eikä siellä saa yöpyä muut kuin asukkaat).


Kyllä kesä on kiva


Superdorm-asuntolan julkisivu (talo ei oikeasti ole vinossa - kuva on)

Hengailtuamme hetken Lassin kämpässä jatkoimme matkaa yliopistokampukselle. Matkalla pistäydyimme syömässä välipalaksi Börekit (eräänlainen paikallinen lihapiirakka). Yliopiston kampukselle ei periaatteessa pääse, ellei opiskele yliopistolla, mutta vartijat eivät laiskoina juurikaan tarkista opiskelijakortteja, joten pääsimme livahtamaan sisään. Kampus vaikutti suomalaisen näkökulmasta varsin rennolta hengailupaikalta, joskin itse vietimme alueella aikaa vain kahvikupillisen verran ennen kuin jatkoimme matkaamme kohti Rumeli Hisarin linnaa.


Lassin sanoin: "Vaikka aamulla kuinka vituttaisi, mieli muuttuu kouluun mennessä, kun vain vilkaisee maisemia". Ei ollenkaan hullumpi vaihtoehto suomalaisen betoniviidakon läpi kävelemiselle...


Itse kampuskaan ei miltään varsinaiselta vankilalta vaikuttanut (vrt. Oulun lääninvank... keskitysl... paperitehd... yliopisto)

Alkuperäinen suunnitelmamme oli nauttia aiemmin ostamamme oluet linnan muureilla, mutta portilla olevassa turvatarkastuksessa jouduimme luopumaan eliksiireistä visiitin ajaksi. Lippuluukulla ei ollut ketään, mutta pääsimme silti sisään. Paikalliseen malliin homma toimi maksakaa-sitten-myöhemmin -periaatteella. Muurit olivat meikäläisen makuun melko korkeat, mutta hienoja maisemakuvia sieltä sai. Eipähän tartte enää sinnekään mennä tärisemään.


Kuvaa linnoituksen ylimmältä muurilta Bosporinsalmelle päin


Sosiaalinen paine on ainut mahti maailmassa, joka saa allekirjoittaneen tällaiseenkin paikkaan


Muun muassa kaikki tämä on paikallisten mukaan rakennettu noin neljässä kuukaudessa - itse rohkenen epäillä, että välistä on unohtunut muutama vuosi

Linnalta jatkoimme matkaa kohti läheistä Bebekin kylää, jossa yritimme nauttia oluita puistossa. Paikallinen virkavalta kuitenkin puuttui asiaan, joten jouduimme siirtymään sivummalle oluinemme. Bebekistä menimme lautalla Aasian puolelle, jossa linnan toinen puolisko sijaitsee. Linnan siihen puoleen ei kuitenkaan päässyt tutustumaan, joten se reissu typistyi kahvin litkimiseen.


Yllä olevista kuvista tuttu linna kokonaisuudessaan, joskin hieman sumuisena

Oltuamme Aasian puolella noin tunnin palasimme lautalla takaisin Bebekiin ruuanhaku mielessä. Sieltä ei kuitenkaan ruokaa löytynyt, joten päätimme kävellä kampusalueen läpi - hirvittävän matkan ylämäkeen - ruokapaikkaan Lassin asunnon ja yliopiston välissä. Onneksi pääsimme taas livahtamaan kampukselle ilman tarkistusta, emmekä joutuneet kiertämään kauempaa jo ennestään rasittavan mäen lisäksi. Ylhäällä kävimme kebapilla Lassin lempipaikassa.


Uiminen ei kaikkialla ole viisasta mm. meduusoista johtuen

Sieltä Lassi jatkoi kävellen kämpilleen ja minä ja Janne bussi/ratikka-yhdistelmällä takaisin hostellille. Hostellilla kävimme vielä kattobaarissa oluilla ja tutustumassa hotellin asujaimistoon, joka vaikutti varsin australialaispainotteiselta, joskin mukana oli muutama kandalainenkin. Pöydässä oli myös vesipiippu, jota piti tietenkin kulttuurisyistä kokeilla. Ja kyllä, täällä vesipiipussa poltetaan vain tupakkaa (tai jotain vastaavaa mitä-lie). Ei mikään järin suuri elämys, mutta tulipahan sitäkin kokeiltua.

Turkin reissu, päivä 2 (Torstai 17.4.)

Majoituksen tasosta riippumatta meikäläisen huoneen ikkunasta on jostain syystä aina tämä näköala...

Torstaina heräsimme aamulla yhdeksän maissa aamupalalle. Joku oli linnoittautunut viereiseen vessaan ja saimme odotella aikamme hammastahnat suussa (ei kannata alkaa harjaamaan hampaita ennen, kuin vessapaikka on varma). Aamutoimien jälkeen suuntasimme aamupalalle, joka tarjoiltiin rakennuksen katolla olevassa ulkoilma"ravintolassa". Aamupalan koostumus ei ihan vastannut odotuksia - aamupalana oli muutama kurttuinen oliivi, pari siivua kurkkua ja tomaattia, kananmuna ja vaaleaa leipää sekä kahvia. Onneksi leipää sai ottaa niin paljon, kuin halusi ja leivänpäällisiäkin oli riittävä määrä. Tämä hyvin pitkälti pelasti muuten vaatimattoman aamupalan. Ulkona oli kiva syödä ja hengailla, koska ilma oli lämmin ja aurinkoinen.


Esimerkkikuva aamupalasta


Näkymä hostellin katolta Bosporinsalmen suun yli Aasian puolelle

Lassi tuli hostellille yhdentoista nurkilla opastamaan meitä Turkin saloihin (hostellin nimi on muuten Metropolis Hostel - suosittelen). Ensiksi suuntasimme matkamme Topkapin palatsiin, joka oli ottomaanisulttaanien asuinpaikka vuoteen 1853 asti. Nykyään palatsi toimii museona, jossa on esillä kaikenlaista mielenkiintoista tavaraa. Valitettavasti jännimpiä juttuja ei saanut kuvata. Tärkeimpinä mainittakoon Lusikantekijän timantti, Mooseksen sauva, profeetta Muhammedin jalanjälki ja partakarvoja sekä tietysti Johannes Kastajan käsi (loput ruumiista on ainakin Wikipedian mukaan ripoteltu sinne sun tänne - tässäpä matkaajalle tehtävä: kerää koko kastaja).


Topkapin palatsin portti


"Oppaamme" Lassi


Ympärileikkushuone oli erityisen viihtyisä

Palatsista siirryimme Hagia Sofian ohi kohti Sinistä moskeijaa, johon toivoimme pääsevämme ilmaiseksi sisään. Suunnitelma meni kuitenkin rukoushetken takia mönkään, emmekä jääneet odottamaan ovien aukeamista, vaan suuntasimme kohti Suurta Basaaria. Jos joku on joskus käynyt Tallinnan Merekeskuksessa tai Mustamäentorilla, ovat molemmat kalpea aavistus tästä kaupustelijoiden paratiisista. Jokainen myyjä tekee kaikkensa saadakseen kuka mitäkin myytyä. Yksi kaveri jopa tarjosi meille tavaraa svenska kronor -hinnoilla pääteltyään ilmeisesti vaaleista hiuksista, että olemme ruotsalaisia.


Sininen moskeija


Suomalaisturisteja ja Hagia Sofia


Lassi basaarissa ostamassa turkkilaista Viagraa (keltainen kyltti taustalla)

Syötyämme lounaskebapit Basaarissa suuntasimme matkamme kohti kaupungin uudempaa osaa Galataa ja sen kauppakatua. Siellä kiertelimme aikamme vaateliikkeitä ja vertailimme hintoja (merkkivaatteet noin 75% Suomen hinnoista pikaisella tarkastelulla). Aikamme pyörittyämme jatkoimme matkaamme kohti Kabatas-nimistä satamaa. Samalla tuli tutustuttua uuteen kulkuneuvoon - eräänlaiseen metron ja hissin välimuotoon. Kyseinen värkki kulkee Kabatasista ylös mäelle paksun vaijerin vetämänä, koska normaali ratikka ei kykene niin jyrkästä noususta suoriutumaan.


Turkkilainen innovaatio - liikennevalot, joista näkee, kauanko kyseinen valo vielä palaa


Heti, kun jätät kameran hetkeksi vartioimatta, on sillä kuvattu jotain apina takalistoa

Kabatasista ajoimme lautalla Bosporin salmen toiselle puolen - Aasiaan! Mitään suurta kulttuurishokkia tai jet lagia äkkinäinen maanosan vaihdos ei aiheuttanut, mutta kivoja maisemia ja hyvää kebapia siltäkin puolen löytyi.


Allekirjoittanut Aasian puolella juomassa turkkilaista kuraa, jota paikalliset kutsuvat kahviksi (huomaa hyvin laitettu tukka)


Onneksi Iskender Kebap oli sentään juuri niin hyvää, kuin saattoi odottaakin

Illan jo hämärtyessä tulimme lautalla takaisin Euroopan puolelle ja lyhyen kävelyn jälkeen Lassi lähti bussilla kämpilleen ja minä ja Janne ratikalla Sultanahmetin pysäkille, josta edelleen kävellen hostellille.


Hagia Sofia yövalaistuksessa

Turkin reissu, päivä 1 (Keskiviikko 16.4.)

Pieneksi alustukseksi kerrottakoon, että Turkin reissua oli suunniteltu Jannen kanssa jo jonkin aikaa. Kohteeksi oli valittu Istanbul ainakin osittain siksi, että kaverini Lassi sattuu jostain ihmiselle käsittämättömästä syystä olemaan siellä vaihdossa. Muita emme tällä kertaa saaneet matkaan houkuteltua.

Reissu saatiin lopulta järkättyä kylmästi hommaamalla lentoliput ja varaamalla hostelli aikaisemmin. Hostellista emme saaneet kahden hengen huonetta lauantaille, vaan joutuisimme tyytymään kahteen sänkyyn neljän hengen huoneessa. Myös varaamamme kahden hengen huoneen tyypistä heräsi ennen matkaa pahoja aavistuksia.

Lähdemme vaihteeksi oikeasti ajoissa (reilut 2,5 tuntia ennen kello 19.25 lähtevää lentoa) kämpiltä Hauptbahnhofin kautta kohti lentoasemaa. Homma ainakin alkaa hyvin, kun juuri ja juuri pienillä liikennerikkomuksilla ehdimme pysäkillä olevaan ratikkaan. Kantamuksina meillä on rinkka itselläni plus reppu kummallakin. Luulisi kuuden päivän reissulle riittävän. Rautatieasemalla nostamme rahaa ja käymme hakemassa Außenraum Partner Tageskarten, jolla yhdessä kuukausilippujemme kanssa pääsemme S-Bahnilla lentokentälle asti.

Painumme maan alle odottelemaan junaa ja muutaman minuutin päästä S1 saapuukin paikalle. Ensimmäinen yllätys tulee, kun junassa kuulutetaan, että juna jaetaan matkan varrella kahteen osaan, joista ensimmäinen menee Freisingiin ja toinen lentokentälle. Tietysti olemme juuri väärässä päässä junaa ja jossain asemalla vaihdamme sukkelasti takapäähän. Seuraava ylläri tulee, kun juna jostain mystisestä syystä pysähtyy jollekin asemalle noin 20 minuutiksi. Onneksi ei ole kiire toisin kuin eräillä vaikuttaa olevan. Odottamista ei yhtään auta lähellä istuva espanjalaislauma, joka polottaa käsittämätöntä kieltänsä käsittämättömän kovaa. Mietin muutamaan otteeseen, että pitäisikö nousta ylös ja huutaa: "Pitäkää nyt perkele ne turpanne kiinni". Jätän kuitenkin kirotut omaan rauhattomuuteensa ja siedän meteliä. Junakin liikahtaa viimein eteenpäin.

Pääsemme kuin pääsemmekin lentokentälle asti. Enää tarvitsisi vaihtaa rahaa, löytää oikea terminaali ja päästä koneeseen. Loistavat opasteet ja pre-emptiivinen salapoliisityö ohjaavat meidät heti oikeaan terminaaliin ja rahanvaihtokin löytyy ilman suurempia ongelmia. Saan vaihdettua rinkan lentolippuihin Check-Inissä. Sen jälkeen pääsemme täydessä pommilastissa turvatarkastuksen läpi ja väärillä passeilla passintarkastuksesta (vitsivitsi). Passintarkastusjonossa tuijotan pitkään viereisen jonon turbaanipäistä herraa ("Tuleekohan tuo samaan koneeseen..?").


Etualalla Lufthansan Airbus A320, jolla lennähdimme Istanbuliin

Pääsemme (tällä kertaa Lufthansan) koneeseen ajallamme ja homma vaikuttaa edelleen menevän putkeen. Kun kone rullaa kiitoradan varteen odottelemaan vuoroaan, ihmettelen, että onpa noita muita koneita paljon. Siinä sitten odotellaankin...

Lukemattomia nousevia ja laskeutuvia koneita ja noin neljääkymmentä minuutttia myöhemmin tympääntynyt ääni kuuluttaa: "Endlicht geht's los" ja pääsemme kiitoradalle. Nyt ei pelotakaan ollenkaan niin paljon, kun koneen kyljessä on puolan lipun värien sijaan rakkaan länsinaapurimme värit. Pääsemme onnellisesti ilmaan ja vekkulin u-käännöksen jälkeen ilmeisesti oikeaan suuntaankin.

Lennolla paljastuu kaksi tärkeää asiaa:
1. Lentokoneiden krääsävalikoimasta löytyy toinen toistaan turhempia keksintöjä
2. Lentomaileja voi vaihtaa mielenkiintoisiin asioihin

Ensimmäinen kohta tulee todistetuksi katalogista löytyvällä ihmeellisellä värkillä, joka paljastuu käyntikorttiskanneriksi. Kansainvälisillä termeillä ilmaistuna: "WTF!?". Toinen kohta löytyy lehtitilausten kohdalta, missä paljastuu muun muassa, että 13 000 lentomailia voi vaihtaa kokonaiseen vuosikertaan Playboy-lehteä. Jumala on olemassa.


"Älä tuhlaa arvokkaita lentomaileja - tilaa PlayBoy"

Halpalentoihin tottuneille janttereille lennon hintaan sisältyvä lounas on mukava yllätys. Vielä mukavampaa on tulossa, kun lentoemot työntelevät juomakärryjä kohti meitä. Tilaamme saksaksi parit oluet, mutta lentoemännällä vaikuttaa olevan jokin ongelma. Kieli vaihtuu äkkiä englanniksi, koska kyseessä on vakava asia. Ilmenee, että oluen myynnissä on jokin ikäraja. Kysyn ihmetellen, että paljonkos se mahtaa olla. Lentoemo kertoo ikärajan olevan 18. Ilmoitan hänelle, että olemme molemmat 22. Neiti ei usko ennen kuin näytän passin ja Janne opiskelijakortin, koska passi on jossain jemmassa. Neiti kysyy vielä, että kuinkas vanhaksi häntä luulette. Tarjoan kahtakymmentä ja oikea vastaus heittää vain yhdellä numerolla - eli siis 30. Saamme kaljat ja ilmaista ruokaa iloisempi yllätys on se, että juomakaan ei maksa mitään. Kyllä kannattikin maksaa...

Lennon aikana ylitämme Alppien lisäksi Zagrebin, joka näkyy juuri, kun kapteeni kuuluttaa lentoreitistä. Ilmeisesti jossain välissä ylitämme myös Belgradin ja jonkin muun merkittävän kaupungin, joista jomman kumman valot huomaamme. Suureksi ihmeeksemme kapteeni ilmoittaa, että tulemme olemaan määränpäässä ajoissa - 22.55 Turkin (ja myös Suomen) aikaa.


Lisää keskipaskoja lentokoneen ikkunan läpi otettuja alppikuvia saa allekirjoittaneelta

Saavumme kuin saavummekin Istanbuliin ajoissa, joskin laskeutumiskikkailut vievät sen verran aikaa, että kaiken byrokratian jälkeen olemme kentällä noin 20 minuuttia myöhemmin kuin piti. Rinkka löytyy hihnalta ja Lassikin on vastassa, kuten piti. Metroa ja ratikkaa käyttäen pääsemme Sultanahmetin alueelle - ainakin melkein. Ensimmäinen kohdalle osunut ratikka ei jostain syystä ota ketään kyytiin ja toisen matka päättyy syystä tai toisesta hieman ennen pysäkkiämme. Syyski paljastuvat radan jatkeella tehtävät kunnostustyöt - kyllä, pojat ovat hommissa puolilta öin. Kävelemme lopun matkaa hostellillemme historiallisten Sinisen moskeijan ja Hagia Sofian välistä.

Hostelli sijaitsee Sultanahmetin kaupungiosassa, joka on täkäläisiä nähtävyyksiä ajatellen ideaalinen paikka. Pienen seikkailun jälkeen löydämme oikea paikan ja Lassi tulee vielä tarkistamaan, puhutaanko respassa englantia. Hemmo luukulla toteaa tylysti "No" ja ainakin itseä alkaa hieman hikoiluttaa. Kun Lassi on hetken yrittänyt selvittää asiaa turkiksi, tulee tiskin toiselta puolelta vapauttava "Just kidding" ja Lassi pääsee lähtemään. Tyyppi vielä ihmettelee, että mihin se meni, mutta sanon vaan, että kyllä meitä täällä riittää.

Karmea totuus huoneesta paljastuu vihdoin - double roomissa on tosiaan parisänky. Ihanaa. Respan kaveri suhtautuu huumorilla. Emme kuulemma ole ensimmäisiä, jotka eivät tiedä twin ja double roomin eroa. Nyt tiedämme. Meille luvataan patja seuraavana päivänä ja ensimmäisen yön yritämme tulla toimeen parisängyssä. Lisäpeittoa emme saa, mutta ylimääräinen lakana ja viltti irtoavat ja sänkykin vaikuttaa sen verran leveältä, että kai siinä pari laihaa suomalaisjätkää nyt yhden yön nukkuu. Muuten huone vaikuttaa olevan ok.


Sähkötyöt märkätiloissa ovat erityinen haaste - kuvassa turkkilainen taidonnäyte

Jauhettuamme aikamme joutavia päätämme painua nukkumaan. Kello lienee jo yhden-kahden nurkilla ja aamulla pitäisi olla ylhäällä yhdeksältä aamupalaa varten. Uni ei meinaa aluksi tulla silmään, mutta jossain vaiheessa väsymys vie voiton ja saan ensimmäiset unet Turkissa.